Mitkä ihmeen pidot?

Yltäkylläisten pidot – hyvinvoinnin tulevaisuus on 1930-luvulta alkaneeseen Pidot-perinteeseen liittyvä keskustelukirja, jossa yhdeksän ajattelijaa pohtii yhteiskunnan kehitystä pitkällä tähtäimellä. Pöydän ääressä kesäkuussa 2009 olivat koolla Heikki Hiilamo, Tuula Helne, Teppo Eskelinen, Tiina Silvasti, Leo Stranius, Isä Ambrosius, Riina Nevamäki, Karina Jutila sekä Jaakko Kiander.

Mitä tarkoittaa hyvinvointi 30 vuoden kuluttua? Mitä tavoittelemme sitten, kun perustarpeet on tyydytetty? Vieläkö bruttokansantuote on pätevä hyvinvoinnin mittari? Miten eletään maailmassa, jonka suurin haaste ilmastonmuutoksen torjunta? Täytyykö ihmisille määrätä henkilökohtaiset päästökiintiöt tai maksimielintaso? Miten toteutuu demokratia ubiikkimaailmassa, miten selviävät puolueet? Pysyykö koulutus haasteiden perässä? Yhteiskunta vai eriskunta? Henki vai rahat?

Mitä nämä ajatukset herättävät Sinussa? Tervetuloa keskustelemaan!

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Mitä hyvinvointi on ja miten sitä voi mitata?

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Teppo Eskelinen: Hyvinvointi on jollain tasolla aina subjektiivinen kokemus. Oikeastaan hyvinvointia ei voi havainnoida ulkopuolelta muutoin kuin kysymällä ihmisiltä, mutta silloin heiltä usein loppuvat sanat. Niinpä kun puhutaan hyvinvoinnin mittaamisesta, puhutaan hyvinvoinnin edellytysten mittaamisesta. Nykyisin on puhuttava myös luonnon ja ympäristön edellytyksistä.

Rahaa hyvinvoinnin mittarina voidaan kritisoida, mutta se on mahdollisimman neutraali mitattava suure. Raha on hyvinvoinnin mittarina kuitenkin erityisen ongelmallinen, koska kasvavasta taloudesta tai kulutustasosta puhuttaessa asiaa tarkastellaan aina kuluttajan näkökulmasta. Tällöin ei nähdä, minkälaisissa prosesseissa tämä materiaalinen hyvinvointi syntyy.

Tuula Helne: Minusta ajatus, että eläisimme nykyisin jossain hyvinvointiyhteiskunnassa, on lähinnä vitsi. Ei meillä ole hyvinvointia sen todellisessa merkityksessä eikä meillä ole yhteiskuntaakaan, joka pitäisi ihmisistä huolen. Minusta meidän ei pidä kysyä liian aikaisin, kuinka hyvinvointia mitattaisiin, vaan miettiä ensin, mistä puhutaan, kun puhutaan hyvinvoinnista.

On lähdetty liikkeelle ihmisten hyvinvoinnista, mutta suurimmat haasteet ovat ekologisia ja eläinten hyvinvointiin liittyviä ja ne pitäisi ottaa ihan toisella tavalla todesta kuin nykyisin. Toisaalta pitäisi muistaa, että meidän oman yhteiskuntamme hyvinvointi ei ole millään tavalla sama asia kuin kehitysmaiden hyvinvointi.

Talouskasvuun perustuvan hyvinvointivaltion kannalta on ollut ensiarvoisen tärkeää, että me pysymme tyytymättöminä. Voisi sanoa, että hyvinvointivaltion kansalainen ei edes saa voida hyvin.

Mittaamisestakin toki kuuluu puhua, koska sitä saa mitä mittaa. Kun BKT:tä on käytetty hyvinvoinnin mittarina, se on ohjannut meitä systemaattisesti harhaan.

Jaakko Kiander: Kyllä ihmiset ymmärtävät hyvin, mikä on tärkeää ja mikä ei. Maailmalla on viime aikoina harrastettu aika paljon empiiristä onnellisuustutkimusta, josta käy ilmi, millaiset asiat tekevät ihmisen onnelliseksi. Niitä ovat perhe, työ ja terveys.

Ei kai kukaan väitäkään, että BKT olisi mikään onnellisuusmittari, vaan se mittaa markkinoilla tapahtuvaa taloudellista toimintaa. Siitä on tullut hyvinvoinnin mittari ehkä siksi, että se korreloi aika hyvin tietyllä tavalla mitatun hyvinvoinnin kanssa - ei kuitenkaan yksi yhteen. Rikkaissa maissa ihmiset elävät pidempään kuin köyhissä maissa, vaikka tästä on poikkeuksia molempiin suuntiin.

1 kommentti:

  1. Jokaisella ihmisellä on tapansa rakentaa omaa hyvää elämäänsä. Hyvivointiyhteiskunnan pitäisi pystyä turvaamaan kaikille ihmisille toimintamahdollisuudet tällaiseen. Itseäni kuitenkin häiritsee se, pääasiallinen tapa vastata ihmisten jatkuvasti kasvaviin tarpeisiin on tarjota yksityisiä tai julkisia hyödykkeitä. Sensijaan mahdollisuus toteuttaa omaa hyvää elämäänsä myös markkinoiden ulkopuolella tuntuu kaventuvan koko ajan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten tosiasiallinen valinnanvapaus kapenee.

    VastaaPoista