Mitä hyvinvointi on ja miten sitä voi mitata?

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Teppo Eskelinen: Hyvinvointi on jollain tasolla aina subjektiivinen kokemus. Oikeastaan hyvinvointia ei voi havainnoida ulkopuolelta muutoin kuin kysymällä ihmisiltä, mutta silloin heiltä usein loppuvat sanat. Niinpä kun puhutaan hyvinvoinnin mittaamisesta, puhutaan hyvinvoinnin edellytysten mittaamisesta. Nykyisin on puhuttava myös luonnon ja ympäristön edellytyksistä.

Rahaa hyvinvoinnin mittarina voidaan kritisoida, mutta se on mahdollisimman neutraali mitattava suure. Raha on hyvinvoinnin mittarina kuitenkin erityisen ongelmallinen, koska kasvavasta taloudesta tai kulutustasosta puhuttaessa asiaa tarkastellaan aina kuluttajan näkökulmasta. Tällöin ei nähdä, minkälaisissa prosesseissa tämä materiaalinen hyvinvointi syntyy.

Tuula Helne: Minusta ajatus, että eläisimme nykyisin jossain hyvinvointiyhteiskunnassa, on lähinnä vitsi. Ei meillä ole hyvinvointia sen todellisessa merkityksessä eikä meillä ole yhteiskuntaakaan, joka pitäisi ihmisistä huolen. Minusta meidän ei pidä kysyä liian aikaisin, kuinka hyvinvointia mitattaisiin, vaan miettiä ensin, mistä puhutaan, kun puhutaan hyvinvoinnista.

On lähdetty liikkeelle ihmisten hyvinvoinnista, mutta suurimmat haasteet ovat ekologisia ja eläinten hyvinvointiin liittyviä ja ne pitäisi ottaa ihan toisella tavalla todesta kuin nykyisin. Toisaalta pitäisi muistaa, että meidän oman yhteiskuntamme hyvinvointi ei ole millään tavalla sama asia kuin kehitysmaiden hyvinvointi.

Talouskasvuun perustuvan hyvinvointivaltion kannalta on ollut ensiarvoisen tärkeää, että me pysymme tyytymättöminä. Voisi sanoa, että hyvinvointivaltion kansalainen ei edes saa voida hyvin.

Mittaamisestakin toki kuuluu puhua, koska sitä saa mitä mittaa. Kun BKT:tä on käytetty hyvinvoinnin mittarina, se on ohjannut meitä systemaattisesti harhaan.

Jaakko Kiander: Kyllä ihmiset ymmärtävät hyvin, mikä on tärkeää ja mikä ei. Maailmalla on viime aikoina harrastettu aika paljon empiiristä onnellisuustutkimusta, josta käy ilmi, millaiset asiat tekevät ihmisen onnelliseksi. Niitä ovat perhe, työ ja terveys.

Ei kai kukaan väitäkään, että BKT olisi mikään onnellisuusmittari, vaan se mittaa markkinoilla tapahtuvaa taloudellista toimintaa. Siitä on tullut hyvinvoinnin mittari ehkä siksi, että se korreloi aika hyvin tietyllä tavalla mitatun hyvinvoinnin kanssa - ei kuitenkaan yksi yhteen. Rikkaissa maissa ihmiset elävät pidempään kuin köyhissä maissa, vaikka tästä on poikkeuksia molempiin suuntiin.

Niukkuuden jakamisesta

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Leo Stranius: Tiettyyn rajaan asti tulotaso ja hyvinvointi korreloivat keskenään. Tämä raja on yleensä noin 1000 dollaria tai vähän yli kuukaudessa, sen jälkeen onnellisuus ja hyvinvointi eivät kasva vaikka tulot kasvaisivat. Jotta pystyisimme tyytymään tähän, meidän pitäisi löytää tulevaisuudessa mekanismeja, joiden avulla siirryttäisiin degrowth-talouteen. Siinä yhteiskuntajärjestelmä ja talous eivät edellytä kasvua toimiakseen. Nyt ollaan tilanteessa, jossa talous ajautuu jonkinlaiseen kriisiin, jos se ei koko ajan kasva, ja sen myötä kriisiytyy koko yhteiskunta. Tämä onnistuisi tietysti siten, että tyytyisimme vähempään.

Karina Jutila: Ei kannata olla liian jalat irti maasta. Meidän on hyvinvoivina ja hyvin toimeentulevina ihmisinä helppo sanoa, että luovutaan siitä ja tästä ja tyydytään vähempään. Suomessa on kuitenkin ihan oikeaa köyhyyttä, esimerkiksi pienituloisissa yksinhuoltajaperheissä. Voiko heitä mennä osoittamaan sormella, että tyydy vähempään, tarkastele itseäsi ja ota onnellisuutesi siitä, kun rahat eivät riitä?

Tiina Silvasti: Minä en ainakaan halua, että köyhälle kansalle aletaan opettaa, että raha ei tee onnelliseksi. Eriarvoisuuden kasvu on iso asia. Kun ihminen elää suhteessa yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin, syntyy tahtomattakin vertailuasema. Ne, jotka kokevat, että heidät jätetään yhteisen vaurauden jakamisen ulkopuolelle, voivat varmasti huonommin. Sosiaalipoliitikkona tekisi mieli sanoa, että tämä on suurelta osin jakokysymys, siis miten hyvinvointia jaetaan. Minkä takia työmarkkinat ovat niin hurjat kuin ne ovat? Miksi kiire tuottaa niin paljon pahoinvointia? Eräs mielenterveystoimiston työntekijä kertoi mielestäni tästä aivan mainion esimerkin. Hän kertoi, että 20 vuotta sitten sahalle saattoi mennä siivoojaksi ihminen, joka otti keskellä päivää torkut. Ihminen saattoi olla mukana työelämässä, vaikka oli mielenterveysongelmia. Eihän sellainen kävisi enää nykyisin päinsä mitenkään. Jossain vaiheessa pitää pohtia, milloin globalisaatiokortti otetaan esille. Kun metsäteollisuus lähtee Kiinaan, puhutaan globalisaatiosta. Mutta kun puhutaan hyvinvoinnin jakautumisesta, silloin globalisaatiokorttia ei oteta esiin.

Ilmaston ehdoilla

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Leo Stranius: Päästöt ilmakehään kasvavat nopeammin kuin synkimmissäkään ennusteissa on arvioitu. Tämä uhkaa sekä ihmisen että kaiken ympäristönkin hyvinvointia ratkaisevalla tavalla. Taustalla on tietysti luonnonvarojen mielipuolinen ylikulutus. Tulevaisuuden hyvinvoivan yhteiskunnan rakentaminen lähtee siitä, että tämä noidankehä katkaistaan.

Matkalla siihen näen kolme askelmerkkiä. Ensiksi tarvitaan henkilökohtaiset päästökiintiöt ja toiseksi on otettava käyttöön sekä perustulo että maksimielintaso. Kolmas askel on näiden seurauksena syntyvä hiilineutraali tai hiilinegatiivinen yhteiskunta.

Henkilökohtaisia päästökiintiöiden kautta pyritään ottamaan haltuun yksityisen kulutuksen kasvihuonekaasupäästöt. Olennaiset muutokset tapahtuvat, kun ihmiset ratkaisevat mitä he syövät, miten asuvat ja lämmittävät asuntonsa sekä miten liikkuvat. Käytännössä voisi olla niin, että meillä jokaisella olisi globaalisti oikeudenmukainen ja kestävällä tasolla oleva päästökiintiö, jonka sisällä voisi tehdä valintoja. Jos jollain jää päästöoikeuksia yli, niistä voisi käydä kauppaa. Järjestely olisi läpinäkyvä, se lisäisi ihmisten kiinnostusta ilmastopolitiikkaan ja sen voi nähdä myös tulonsiirron elementtinä.

Perustulon ydinajatus on, että se mahdollistaa ihmisten tasa-arvoiset edellytykset osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Siinä voidaan lähteä Suomen ja EU:n tasolta, mutta asiassa on toki myös globaali ulottuvuus. Tämän rinnalla meidän pitäisi voida keskustella myös maksimielintasosta. Meidän täytyy pystyä verotuksella ja säädöksillä rajoittamaan kohtuullisuuden ylittävää kulutusta.

Hyvän ja kestävän yhteiskunnan luomista ei voida palauttaa yksilöiden valintoihin. Tarvitaan yhteiskunnallisia rakenteita, päästökiintiöitä ja verotuksellisia keinoja.

Jaakko Kiander: En usko, että mitään kovin suurta muutosta tulee, vaan että jatkossa käytetään suunnilleen samanlaista teknologiaa ja energianlähteitä kuin nytkin. Näen tulevaisuuden siinä mielessä valoisana, että hyvinvointi jatkaa kasvuaan meillä ja muualla. Se kasvaa aineellisesti jossain määrin, mutta ennen muuta meillä on mahdollisuuksia hyvinvoinnin laadullisiin ja henkisiin parannuksiin. Siirrymme eurooppalaisen mallin mukaiseen palveluyhteiskuntaan. Jos tämä auttaa ratkaisemaan työllisyysongelmia, se edistää myös hyvinvointia.

Minusta tähän ei kuitenkaan liity se utopia, että meidän pitäisi lopettaa työnteko. Pikemminkin käy niin, että jos reaalitulojen kasvu hidastuu, ihmiset pyrkivät tekemään entistä enemmän töitä.

Minusta ajatus henkilökohtaisesta päästökiintiöstä ja maksimielintasosta maistuu vähän maolaiselta politiikalta. Sitä on vaikea sovittaa yhteen demokratian kanssa. Liberaalista näkökulmasta on vähän huolestuttavaa, että ympäristöaate muistuttaa kommunismia. Se on pitkälle vietynä erittäin utopistista ja siinä on voimakkaita epäliberaaleja tendenssejä. Maailman pelastaminen on ikään kuin niin tärkeä asia, että yksilöiden etujen täytyy väistyä sen tieltä. Jos kyse todella on elämän ja kuoleman kysymyksestä, niin näinhän se toki menee, mutta demokratiassa täytyisi kaikkien ensin itse vakuuttua, että se on tärkeää. Voi olla, että se tapahtuu markkinamekanismin kautta. Näin käy, jos esimerkiksi öljystä tulee puutetta, sen hinta nousee niin paljon, että lopulta sitä ei ole varaa käyttää.

Koulutuksen ja kasvatuksen haasteet

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Heikki Hiilamo: Jotta henkisyydellä ja valistuksella olisi laajempaa kantavuutta, sen pitäisi levitä koulutuksen kautta, muuten se jää pienten eliittien puuhasteluksi. Ajattelen, että 2030 meillä voisi olla paljon nykyistä kansainvälisempi koulu ja koulutus. Koulut olisivat jopa pelkästään englanninkielisiä tai ainakin kaksikielisiä. Tuntuu, ettei maailmankansalaisuutta synny, ellei ole yhteistä kieltä ja englanti on paras vaihtoehto sellaiseksi. Jos meillä on yhteinen raha, niin kyllä meillä pitäisi olla yhteinen kielikin - tietysti on ikävää, että se ei voi olla jokaisen oma vanha kulttuurikieli.

Ambrosius: Tiedollisen kasvatuksen ohella pitäisi panna paljon enemmän painoa persoonallisuuden kehittämiselle. Itseanalyysiä ja sisäistä pohdintaa ei ole opittu riittävästi ja kuitenkin tulevaisuuden maailmassa sivistys, henkinen laaja-alaisuus, kyky nähdä asioita samalla kertaa useasta näkökulmasta ja käsitellä useita paradigmoja ovat entistä tärkeämpiä taitoja.

Riina Nevamäki: Kuinka varmistetaan, että koulu kasvattaa maailmankansalaisia? Koulussa täytyy puhua reaaliajassa isoista asioista kuten makean veden pulasta ja ihmiskunnan suurista liikkeistä. Mitä lasten täytyy tietää ja ymmärtää nähdäkseen eri asioiden syy-seuraussuhteita? Tuntuu kummalliselta, että puolet nuorista haluaa olla julkkiksia. Mikä ammatti se on? Vuoden 2030 nuoret elävät myös ihan uudenlaisessa nettimaailmassa. Miten he pystyvät suodattamaan ja löytämään oikeaa tieto ja elämään tiedon sekavan ylitarjonnan keskellä? On hienoa, että Suomessa lahjakkaat ihmiset haluavat valmistua opettajiksi. Heidän palkkatasonsa ei vastaa työn vaativuutta ja sen suhteen täytyy tapahtua jotain.

Tiina Silvasti: Pidän erinomaisen tärkeänä, että meillä säilyy universaali, tasokas peruskoulu ja lukio. Jos meidän koulujärjestelmämme romahtaa tai jos tulee heikkotasoisia kunnallisia kouluja ja yksityisiä eliittikouluja, silloin on lopun ajan alku käsillä. Meillä on selvästi vaikeuksia kytkeä kehityksen sosiaalinen ja ympäristöpuoli yhteen, mutta tulevaisuuden lapset joutuvat ilman muuta tekemään niin. Ja he varmaan tekevät sen ihan vaivatta, eivätkä ymmärrä meidän tuskaamme näiden asioiden kanssa.

Globaali vastuu

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Teppo Eskelinen: Väitän, että suurin osa maailman ihmisistä pystyisi ruokkimaan itsensä aivan hyvin, jos heille vain annettaisiin siihen mahdollisuus. Tai jos sitä ei aktiivisesti estettäisi. Ihmiset, jotka ovat täysin riippuvaisia paikallisista luonnon resursseista kehitysmaissa, syrjäytetään suurimittaisen talouden tieltä. Ilmastonmuutos vaikuttaa valtavasti ihmisten olosuhteisiin, resurssivirrat kulkevat jatkuvasti globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen. Globaali näkökulma on todella tärkeä, mutta meidän pitäisi aina kääntää katse ensin itseemme ja omaan elämäntapaamme sekä siihen, millaisia prosesseja se ruokkii ja edistää.

Heikki Hiilamo: Minusta sinä Teppo vähän romantisoit köyhiä. Kun lapsia kuolee ja kun ihmiset kärsivät fistulan tyyppisistä vaivoista, kyse on pitkälti alikehityksestä ja alistumisesta, todellisesta resurssien puutteesta. Siinä tilanteessa ihmiset eivät ole kovin kekseliäitä eikä heillä ole edellytyksiäkään siihen. Minusta olisi hyvä, jos ihmiset kertoisivat julkisesti antavansa rahaa hyväntekeväisyyteen. Se olisi hyvä normi ja se voisi murtaa sitä yleistä uskomusta, että kaikki käyttäytyminen on itsekästä. Altruistisetkin ihmiset joutuvat keksimään käytökselleen jonkun itsekkään selityksen, jotta se hyväksyttäisiin.

Teppo Eskelinen: Tietysti kehitysapu on tärkeää, mutta se on aivan murto-osa siitä resurssivirrasta, joka kulkee toiseen suuntaan. On myös tärkeää vedota ihmisiin, jotta heillä kehittyy joku eettinen vastuu maailman asioista. Mutta kun puhutaan hyväntekeväisyydestä ja mitä sillä voi saada aikaan, samassa lauseessa täytyy sanoa, että hyväntekeväisyys on tyypillistä sellaisissa yhteiskunnissa ja järjestelmissä, joissa paremmat hyvinvointijärjestelmät ovat romahtaneet. Hyväntekeväisyys on myös todella tehotonta. Yksikään maa tai alue maailmassa ei ole koskaan noussut hyväntekeväisyyden ansiosta. Nousu tapahtuu muilla keinoin, tyypillisesti siihen vaikuttavat vahvat yhteiskunnalliset liikkeet.

Leo Stranius: Joskus on vaikea tuntea surua, kun näkee työpaikkojen valuvan etelään, koska kaikkinainen tulonsiirto pohjoisesta etelään edistää globaalia tasa-arvoa ja oikeudenmukaisempaa tulonjakoa.

Henki vai rahat?

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Ambrosius: Onko meidän näkökulmamme hyvinvoivaan yhteiskuntaan 2030 paljon muuta kuin jako- ja ympäristökysymyksiä? Kysyn tämän itseltäni yhtä paljon kuin keneltä tahansa muultakin tämän pöydän ympärillä. Kommentit kehityksen henkisestä puolesta ovat jääneet keskustelussa ihan marginaaliin. Eikö niillä ole mitään oleellista, perustavaa laatua olevaa suhdetta siihen, miten me ratkaisemme jakokysymyksiä ja ympäristöhaasteita? Kyllähän kaiken henkisen tiedostamisen pitäisi merkitä syvempää herkkyyttä ja vastuunottoa paitsi itsestä myös toisista ihmisistä ja siitä maailmasta, jossa elämme.

Tiina Silvasti: Minun nähdäkseni yksi pahimmista vitsauksistamme on kiire ja sen poistaminen olisi ihan ykkösasia paremman tulevaisuuden nimissä. Kiire estää järjellisten päätösten tekemisen ja niiden järjellisen valmistelun. Kiire syntyy markkinayhteiskunnan jatkuvasta ”räjähtävän laajenemisen”, valloittamisen ja kilpailun vaateesta sekä itsekkäästä ”pakko olla kaikkialla kaikenaikaa” –asenteesta, joiden pohjana taas on pakonomainen voitontavoittelun mantra. Asioiden huolellinen pohdinta ja harkinta jäävät hyvin vähälle ja kyseenalaistaminen on melkeinpä kiellettyä. Kiire estää vakavan paneutumisen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuyrityksiin.

Ambrosius: Ei riitä, että puhumme kriittisesti länsimaisesta kulutuksesta, kiireestä ja ähkystä. Pitäisi jo vapaaehtoisesti valita kokonaisvaltaisesti yksinkertaisempi elämä. Kohtuus, paasto ja askeesi. Mehupaasto ja tipaton tammikuu ovat tähän jo hyvää harjoitusta. Toinen tie parempaan elämään tulevaan ovat rakkaus ja yhteisöllisyyden rakentaminen. Ne ovat ainoita luonnonvaroja, jotka kasvavat jakamalla ja tuhlaamalla. Kolmas on ihmisen spirituelli kasvu. Henkinen ja hengellinen evoluutio on ihmisen sydämeen ja sisään rakennettu mahdollisuus – tämä on myös kaikkien suurten uskontojen kokemus maailmassa. Kuljemme aina eteenpäin tai taaksepäin. Paikallaan ei voi olla! .

Leo Stranius: Taskussani on tärkein työkaluni, eli muistikirja, johon panen aina muistiin kaikki menoni ja tekemiseni. Siinä kulkevat mukana myös viisastumisen sloganit, jotka voin jakaa kanssanne: Rakkaus, rohkeus, toivo, onnellisuus, vapaus, urhoollisuus, innostus, energia, rauhallisuus. Elämä on epämukavaa, vieraile epämukavuusalueilla. Palvele ja auta aina ensin muita pyyteettä. Lykkää tarpeentyydytystä. Muutos on aina mahdollinen. Tee vähemmän enempiä asioita, jotta voit tehdä enemmän vähempiä asioita. Kiitä niitä, jotka eivät kiitosta välttämättä ansaitse, koska hyvän levittäminen parantaa ilmapiiriä.

Ambrosius: Amen. Se on suomeksi: näin tapahtukoon.

Demokratiaa kehittämään

tiivistettyjä otteita keskustelusta

Leo Stranius: Demokratian kehittämiseksi löytyy ihan konkreettisia keinoja, kuten kansalaisaloitteet ja kansanäänestykset. Äänestysikärajaa voitaisiin laskea, mikä synnyttäisi heti kummasti keskustelua. Kukapa viime kunnallisvaalien jälkeen ehdottaisi sähköistä äänestämistä, mutta siihen kuitenkin tulevaisuudessa mennään. On ihan absurdia ajatella, että vuonna 2030 äänestettäisiin jossain kopissa.

Karina Jutila: Myös puolueiden pitää uudistua. Kun puolueet meillä toimivat julkisella rahoituksella - ihan syystäkin - tarvitaan enemmän läpinäkyvyyttä puolueiden rahankäyttöön ja niiden sisäisen elämän avaamista kansalaisille. Demokratian ja puolueiden itsensä kannalta on tarpeellista, että kuilu niiden ja kansalaisten välillä kaventuu. Vähimmillään vaatisin puolueille julkisia kehittämisohjelmia ja tulosvastuuta, kun sellaista vaaditaan kaikilta muiltakin. Tarvitaan myös uusia mittareita puolueiden toiminnan arviointiin.

Leo Stranius: Vain muutama prosentti ihmisistä kuuluu puolueisiin. Ajattelen, että kansanäänestys vaikka Natosta ja ydinvoimasta kyllä haastaisi ihmiset kahvipöytäkeskusteluihin tekemään politiikkaa aktiivisemmin kuin muutaman vuoden välein pidettävät vaalit. Demokratian mittana ei voi pitää äänestysaktiivisuutta, se ei riitä. Koko ajan valitetaan, että kouluissa ei ole demokratiaopetusta. Jos yhdeksäsluokkalaiset alkaisivat äänestää, kouluissakin syntyisi keskustelua ihan huomaamatta – haluttiin tai ei.

Karina Jutila: Totta kai meidän pitäisi antaa 16-vuotiaiden äänestää. En ymmärrä, miten ikä voi määrittää kansalaisuutta ja äänioikeutta niin vahvasti kuin se nykyisin määrittelee. Kun sanotaan, että nuorilla ei ole kypsyyttä tehdä poliittisia päätöksiä tai valita vaaleissa, niin voi kysyä, miten on 85-vuotiaiden dementikkojen laita, jotka saavat äänestää. Minulle ainakin on muutama vanhus soittanut ja kysynyt, että ketäs me äänestetään, mikä numero? En tiedä, montako ääntä minulla on vaaleissa. Monella peruskoulun 9-luokkalaisella on ihan loistavat mahdollisuudet tehdä tietoisia päätöksiä ja oppia. Ei meidän tarvitse olla valmiita siinä vaiheessa.